Hyvinvoinnin akatemia on ollut vaiti. Covid19- virus oli kouluelämälle sähköshokki. Lamauttava. Hetken täydellinen hiljaisuus. Sitten eteisvärinän kaltainen tila, jossa ylläpidettiin välttämätöntä. Hiljalleen rytmi alkaa palautua. Koulujen käytävillä kuuluu kikatuksen ja kirosanojen kakofonia. Se on lohdullinen ääni. Koulu ei palaa ehkä enää koskaan täysin ennalleen. Pysäytyksen myötä opetukseen virisi uusia työtapoja ja näkökulma oppimiseen laajeni. Opettajat…

”Sun kanssa oli kiva jutella.” ”Mä sain kesätöitä!” ”Halusin vaan tulla kiittämään. Sä pelastit silloin mun elämän.” ”Leivottiin keksejä. Aateltiin, että sullekin maistuis.” Siinä syy. Myötätuuli ja motivaatio. Polttoaine työlle. Nuoret ja heidän vilpittömyytensä. Yläkoulu ja murrosikä. Hormonit ja suuret tunteet. Tuo yhtälö kuulostaa monen korvaan työympäristönä jos ei mahdottomalta, niin ainakin haastavalta. Nuoret asiakkaina…

Kun soittimen kieli jännittyy, maailmaan värähtelee ääntä. Kuormittuneen pään sisäinen virittyneisyys ja kimakkuus ei kuitenkaan ole kaunista, soljuvaa saati aisteja hivelevää kuultavaa. Se sahaa ja riipii, saa veren kohisemaan pikkuaivokuorella asti. Opiskelin menneellä viikolla käyttäytymisterapian metodeja hyvässä kollegaporukassa. Koulutus herätti paljon ajatuksia, myös rönsyjä, jotka ymmärrän ehkä myöhemmin kirkkaammin. Eräs alleviivaus jäi muistuttamaan, ettei ahdistusta…

ADHD. Vähintäänkin ADD. Diagnoosikriteeristö saa nyökyttelemään mukana. Niska kipeytyy vielä tuollaisesta vatkaamisesta, otahan rauhallisesti nyt… Tilanne tosiaan vaikuttaa pahalta: keskittyminen herpaantuu hetkessä, asiat jäävät kesken, tarvitset muistilappuja, listoja, hälytyksiä… selvä homma. Kaikki oireet on. Vai olisiko oireilun takana sittenkin jotain muuta? Se nuori, joka upposi tunneiksi lukemaan tai piirtämään, onkin nyt keskittymishäiriöinen aikuinen? Onko tosiaan?…

Viisivuotias on valinnut ylleen juhlavimman prinsessamekkonsa. Sormet tahmaavat ikkunaruudun, katse hakee pihatieltä kaveria saapumassa synttärijuhliin. Viimein saapuu se yksi. Kymmenestä kutsutusta. Äiti kuiskaa ovelta “upeaa, että tulitte”, “kaikki muut peruivat tulonsa tänään”. Neljäkymmentä vuotta varttuneempi istuu kahvihuoneen sohvalle. Hakee kollegoiden katsetta, sanoo sanasen puheenaiheeseen. Se häviää kuin kuiskaus tuuleen. Vastauksena poispäin ristityt jalat, vaikeneminen, kenties…

Kahvinurkan kuppikunta hoi! Kuplasi ulkopuolella on muitakin! Tämä lukijan kirjoitus sijaisen roolista ja sijaiseksi tulevan kohtaamisesta sai myös minut ajattelemaan omaa käytöstäni. Ystävällinen ele, kahvin tarjoaminen, kiinnostuksen osoittaminen tai edes hymy ei paljoa vaadi. Tai pitäisi vaatia. Sijaiset ovat arvokas osaajien joukko, jotka paitsi pelastavat monesta mahdottomasta tilanteesta myös pitävät sisällään todellisia helmiä, joista saattaa…

Huomaan, että minun on vaikea hengittää rauhallisesti. Leukaluissa kiristelee. En osaa etäännyttää itseäni kirjoittamaan tästä aiheesta kuin tarkkailija. Ehkä se onkin juuri siksi niin tärkeä asia sanoittaa. Entä, jos auttaja ei autakaan? Entä, kun ammattilainen, jolle alaikäinen raottaa salaisuuttaan, kääntääkin katseensa pois, vähättelee ja kieltää? Entä, kun aikuinen ei olekaan turvallinen ja lapsen luottamuksen arvoinen?…