Hyvinvoinnin akatemia on ollut vaiti. Covid19- virus oli kouluelämälle sähköshokki. Lamauttava. Hetken täydellinen hiljaisuus. Sitten eteisvärinän kaltainen tila, jossa ylläpidettiin välttämätöntä.

Hiljalleen rytmi alkaa palautua. Koulujen käytävillä kuuluu kikatuksen ja kirosanojen kakofonia. Se on lohdullinen ääni.

Koulu ei palaa ehkä enää koskaan täysin ennalleen. Pysäytyksen myötä opetukseen virisi uusia työtapoja ja näkökulma oppimiseen laajeni. Opettajat todella haastoivat itsensä uudessa maastossa. Koronavuoren valloitus oli valtava urakka. Se vei voimat.

Kaiken hyvän, itsensä ylittämisen ja uuden oppimisen rinnalla oli vaikea katsoa vanhojen ja jäykkien opetusrakenteiden ja oppimiskäsityksen törmäilyä uudessa tilanteessa. Suorittaminen, pakko, valvonta ja kontrollointi työkaluinaan osa yritti ja vahvimmat tervaskannot onnistuivatkin runnomaan metodit läpi etäopetukseen. Suljettuihin koteihin, joissa osa perheistä löysi yhteistä aikaa liikkua ja pelata lautapelejä, osalle kotiovi sulki sisäänsä salaisuudet, joita ei enää päässyt pakoon edes kouluun. Seurauksena joukko läkähtyneitä ja itseluottamuksen kadottaneita nuoria, jotka omiin huoneisiinsa sulkeutuneina opiskelivat 13 tunnin päiviä. Niitä jälkiä korjataan vielä.

Toivon, että seuraavan vuoren juurella yhä useampi rohkenee valita reppuunsa uusia työkaluja, jotka toivat koneiden välityksellä oppimiseen ja päivään rytmiä, turvaa ja iloa tuovia hetkiä. Välittävä aikuinen on nuorelle valtava voimavara. Kurkistus ruudun kautta koteihin antoi ehkä uuden näkökulman lapsen ja nuoren kasvuympäristöön. Levoton ja vastuuntunnoton haastaja onkin ehkä väsynyt, nälkäinen ja pakotettu pärjäämään. Väitän, että juuri hän hyötyy eniten pienestä hyväntahtoisuudesta.

Onneksi teitä avarakatseisia ja inhimillisiä opettajia ja koulun aikuisia on. Turvaverkon rakentaminen onnistui kun onnistuikin meetissä, classroomissa, tekstarilla, puheluilla, tapaamisella turvavälein.

Kestävin rakennusaine on kiinnostus.