”Sun kanssa oli kiva jutella.”

”Mä sain kesätöitä!”

”Halusin vaan tulla kiittämään. Sä pelastit silloin mun elämän.”

”Leivottiin keksejä. Aateltiin, että sullekin maistuis.”

Siinä syy. Myötätuuli ja motivaatio. Polttoaine työlle. Nuoret ja heidän vilpittömyytensä.

Yläkoulu ja murrosikä. Hormonit ja suuret tunteet. Tuo yhtälö kuulostaa monen korvaan työympäristönä jos ei mahdottomalta, niin ainakin haastavalta. Nuoret asiakkaina mielletään helposti umpimielisiksi, uhmakkaiksi ja jopa nenäkkäiksi. Väärin! Mikä ilo onkaan saada oikaista kerralla monta väärää luuloa.

Nuoret ovat toki vaativa asiakaskunta. He ovat herkkiä arvioimaan kohtaamisia, he saattavat haastaa ja kyseenalaistaa, mutta toisaalta myös luottavat ja kertovat hyvin hennoista ajatuksistaan. Luottamuksen pinnan voi jäädyttää hetkessä, jos nuori vaistoaa epäaitoutta tai ylemmyydentuntoa, jäykkyyttä toimintatavoissa tai nuoren vähättelyä. Sovitut tapaamiset saattavat unohtua, oikea asia saadaan kerrottua ehkä seitsemännellä käynnillä, mukana voi olla pari kaveria, ovea jyskytellään punaisia merkkivaloja näkemättä. Hälyä, nopeutta ja usein niitäkin tilanteita, joihin aikuisen pitää piirtää selvästi rajat. Mutta mitä sitten? Ei sillä ole lopulta merkitystä.

Hetki, jossa yhteys viimein syntyy, on hieno. Sen aavistaa nuoren tavasta katsoa päin, kysymyspaperiin piirretyn – kumitetun – uudelleen toiseen kohtaan piirretyn rastin prosessoinnista, hiljaisuudesta ennen kuin hän päättääkin vastata ja avata sen hartaasti sydämensä ympärille pyöritellyn kääreen. Tuo hetki vaatii aikuiselta jonkinlaisen säädön läsnäoloon, pitää unohtaa kaikki muu hetkesi ja luottaa vuorovaikutuksen kantavan. Väitän, että nuoret ymmärtävät kiireen, antavat anteeksi väsymyksen ja hyväksyvät epäjohdonmukaisuuden, kunhan aikuinen on työssään aito. Ja kun tuo inhimillisyyden ulottuvuus on auki, voi jutella lopulta mistä vain.

Nuo asiakkaani, jotka huikkaavat ratikassa moit, tuovat penkkarijuhlien lomassa pöydälle karkkia tai käyvät tiskaamassa terveydenhoitajan lojuvia kahvikuppeja ihan vaan jutellakseen, ovat osa ihanaa sukupolvea! He ovat rohkeita, uteliaita ja lähempänä tunteitaan kuin me edeltävät sukupolvet. Ja pienestä avusta kiitollisia.

Olkoon tämä puolustuspuheenvuoro heille!