Kun soittimen kieli jännittyy, maailmaan värähtelee ääntä. Kuormittuneen pään sisäinen virittyneisyys ja kimakkuus ei kuitenkaan ole kaunista, soljuvaa saati aisteja hivelevää kuultavaa. Se sahaa ja riipii, saa veren kohisemaan pikkuaivokuorella asti.

Opiskelin menneellä viikolla käyttäytymisterapian metodeja hyvässä kollegaporukassa. Koulutus herätti paljon ajatuksia, myös rönsyjä, jotka ymmärrän ehkä myöhemmin kirkkaammin. Eräs alleviivaus jäi muistuttamaan, ettei ahdistusta voi välttää ja siksi sen kanssa opetellaan jutustelemaan rakentavasti. Ei siis lymytä ajatusten eteisessä vaan marssitaan keittiöön, jossa inha tunne luuraa ja tutustutaan siihen. Keitetään sen kanssa kahvit. Kerta toisensa jälkeen.

Kahvin ympärillä tapahtuu myös työelämässä paljon. Minulle työpäivän kahvi on tila, jonka ympärille olen onnekseni saanut koottua psykologisesti turvallisen ympäristön ja ihmiset, joiden kanssa saan olla vain minä, en mikään sankariammattilainen. Kahvitauko on valtava etuoikeus, jos ei ihan rentoutumisen paratiisi niin jonkinlainen lähimetsän havina ainakin katkaisemassa päivän poruja. Siellä, syvälle juurtuneiden ihmissuhteiden ja luottamuksen vahvojen lehtien alla kasvaa mustia huumorin kukkia. Ne ovat isoja, kasvavat nopeasti, kukkivat kiihkeästi ja kuihduttuaan jättävät siemenet itämään naurulla pehmennettyyn multaan.

Viime viikkojen aikana noita naurun hetkiä on kiireistä johtuen ollut vähemmän ja ehkä osin siksi pään sisäinen molli on väpättänyt tiheänä ääniaaltona ja yltänyt välillä käyrillä kerrostalon yläkerroksiin. Havahduin mustan huumorin kaipuuseen istuessani jälleen kahvikupin takana. Tuo kupillinen ei maistunut yhtä herkulliselta. Samaa kahviahan se oli kuin ennenkin, mutta nyt olin osana näytelmää, jonka hienostuneita vuorosanoja en hallinnut. Minun oli määrä esittää rooli, jossa henkilö oli asiallinen ja kohtauksessa aikuisten sivistyneen hillityn keskustelun oli tarkoitus viihdyttää ja rentouttaa. Minä jäykistyin kuin vanha mänty tuulessa.

Tuossa näytelmässä äänekäs nauru on tyylitöntä. Aito elämä täynnä tabuja ja kiellettyjä asioita, joista ei sovi puhua, saati nauraa. Vakavuutta ja totisuutta. Stressin virittyneisyyden saattoi tuntea takaseinässä asti.

Täydellinen pätevyyden ilmapiiri sai minut tuntemaan itseni varsin epäpäteväksi hölmöjen ajatusten pulpahdellessa ääneen lausumattomiksi sanoiksi. Oma tapani tauottaa työtä ja rentoutua asiakkaiden välillä vaikutti tyylittömältä ja sai minut sulkemaan itseni. Onko todella niin, että ihmissuhteiden liima, nauru, on katoamassa työelämästä, vaikka naurunremakka väsymyksen keskellä rentouttaa paremmin kuin mikään?

En suostu uskomaan! Maailmaan pitää mahtua sopiviin tilanteisiin huumoria ja työpaikan kahvitauot ovat sopivia tilanteita siihen. Vai mitä tuumit?