Keskittymishäiriö

ADHD. Vähintäänkin ADD. Diagnoosikriteeristö saa nyökyttelemään mukana. Niska kipeytyy vielä tuollaisesta vatkaamisesta, otahan rauhallisesti nyt… Tilanne tosiaan vaikuttaa pahalta: keskittyminen herpaantuu hetkessä, asiat jäävät kesken, tarvitset muistilappuja, listoja, hälytyksiä… selvä homma. Kaikki oireet on.

Vai olisiko oireilun takana sittenkin jotain muuta? Se nuori, joka upposi tunneiksi lukemaan tai piirtämään, onkin nyt keskittymishäiriöinen aikuinen? Onko tosiaan? Syyslomalla, kun koulu oli hiljainen, tuo samainen tilanteesta toiseen pomppaava magnustin kaltainen työläinen istuukin paikallaan ja tekee tunteja keskittyneesti töitä, jopa siinä määrin, että unohtaa pitää kahvitauon. Olikohan se vaan kipeä?

Olemme täyttäneet tällä viikolla työstämme erillistä tilastoa. Jokainen käynti ja asiakas haarukoidaan keston, sisällön ja erityishaasteiden mukaan. Otetaan huomioon sukupuoli, kielitausta ja käyntityyppi. Aiemmin keväällä laskettiin samaiseen tilastoon minuutteja, jotka paperityöt, kokoukset, työmatkat tai vaikkapa postin käsittely vie. Tavoitteena tämän johdonmukaisen exelöimisen taustalla lienee terveydenhoitajien työn sisällön kokonaisuuden avaaminen ja toivottavasti perustella tuloksilla resurssointia kentälle suotuisaan suuntaan. Se olisi mukavaa se. Asiakastyö kun vie ajasta vain murto-osan.

Kaksi työsähköpostia, wilma, kaksi skypeä, potilstietojärjestelmä, kännykkä, tekstiviestit sekä ruudulle joka toinen tunti virkistävästi läiskähtävä taukojumppasovellus. Viesti- ja ärsyketulva on valtava. Lupaan vielä jonain päivänä laskea, mitä tämä tarkoittaa päivätason keskeytyksinä. Siis jos ADHD:ltani kykenen.

Digin rinnalla on toinen todellisuus. Reaalimaailma. Asiakas työhuoneessa, parhaimmillaan perhe ja pari ulkopuolista, toinen asiakas lepäämässä varastokopissa, kolmas soittamassa summeria ja neljäs hakkaamassa työhuoneen ovea liikennevalojen punaisesta huolimatta. Toisella ovella konsultaatiokoputus oppilashuollon työparilta.

Käytävällä ruuhkaa, kohoavan puheen nostama melutaso. Joku nykii hihasta, pian toinenkin. Koitat muistaa ulkoa kalenterisi ensi viikolle. Käytävän nurkassa painitaan kiihtyvin ottein. Joku hyppää portaikon kaiteen yli parkourkuviot haaveissaan.

Suuntaan opettajien huoneeseen, kuten muutkin aikuisiän ylittäneet. Kahvia. Sama toive soi yhtenäisenä kuorona ja kaikki laahaavat askeleensa saman puolikkaan pannun lämpöpiiriin. Ei se liru enää lämmintä ole. Edellisen välitunnin jäljiltä. Kukaan ei ole ehtinyt keittää uutta ja pannun tippumiseen meneekin taas välitunnin verran. Tyhjyyttä tuijottaessa ohimennen huikattuina pari huolenaihetta ja muistiin painettavaa hoidettavaa asiaa.

Suurimman riemun tavoitan kuitenkin vessassa. Pääsen viimein suljetun oven taakse. Laitan silmät kiinni ja ajattelen: ”kaksi minuuttia aikaa olla yksin” ja kuulen sermin takaa työkaverin äänen. ”Sinäkö se siellä? Kuule, kun mä olen miettinyt sitä yhtä nuorta…” Samalla soi työpuhelin, rehtori. En vastaa. Housut pitää saada ylös. Henkilökohtainen kännykkä alkaa soida, kanslia. ”Missä sä olet, kun sua ei tavoita”. No. Pissalla yritin käydä.

ADHD. Ja elämä. Säälin opettajia.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s