Viisivuotias on valinnut ylleen juhlavimman prinsessamekkonsa. Sormet tahmaavat ikkunaruudun, katse hakee pihatieltä kaveria saapumassa synttärijuhliin. Viimein saapuu se yksi. Kymmenestä kutsutusta. Äiti kuiskaa ovelta “upeaa, että tulitte”, “kaikki muut peruivat tulonsa tänään”.

Neljäkymmentä vuotta varttuneempi istuu kahvihuoneen sohvalle. Hakee kollegoiden katsetta, sanoo sanasen puheenaiheeseen. Se häviää kuin kuiskaus tuuleen. Vastauksena poispäin ristityt jalat, vaikeneminen, kenties hymähdys. Kahvikin haalenee kupissa.

Yläkoululainen on kammannut hiuksensa samoin kuin puolet luokkakavereistaan, laittanut ripsiväriä ja jalkaan “ne oikeat” converset. Kukaan ei huomaa. Ulkokehän kuilu repeää ammottavaksi yksinäisyydeksi.

Sosiaalinen kuolema tunnetaan ilmiönä sekä antropologiassa että sosiologiassa. Antiikin Kreikassa sana ostra­kismos merkitsi ruukun sirpa­leilla suori­tettua äänes­tystä, jonka perusteella kuka tahansa voitiin karkottaa Ateenasta kymmeneksi vuodeksi. Ihminen siis kuolee yhteisönsä silmissä. Muuttuu näkymättömäksi niille, joiden ryhmään kuuluisi kuulua. Kouluyhteisössä ostrakismi kukkii kauhtuneilla käytävillä ja moderneissa luokkahuoneissa. Oppilaiden välillä, aikuisten välillä jopa opettajan ja oppilaiden välillä.

Vääränlainen.

Feedissä tulee vastaan kuva, jossa kaverit kilistävät skumppalaseja hämärtyvässä illassa. Porukka, johon luulit kuuluvasi. Ryhmätyö, josta muut oppilaat keräävät kiitoksen, vaikka se yksihän sen pakersi valmiiksi. Se, jonka opettaja määräsi ryhmään viimeisenä. Päiväkodin pihalla kiirii huuto “mä en leiki sun kaa”. Samalla asialla on monta puolta.

Yhteisöstä ulossulkeminen on ihmiskunnan halkileikkaava rangaistuksen muoto, jolla on kuritettu sosiaalisia normeja tai lakeja rikkovia yksilöitä. Vangit, sairaat, mielenterveysongelmaiset, köyhät, juutalaiset… kudelma on moninainen.

Syy voi olla oikeastaan mikä tahansa. Ehkä menneisyydessä kokemus kaltoinkohtelusta tai menetys, joka on rikkonut yksilön turvallisuuden tunnetta, suru kenties. Yhtä kaikki, jonkinlainen haava, kipu sinussa, jonka muut aistivat. Mutta mikä on se syy, joka saa rikkomaan säröillä olevaa yhä uudelleen? Joku luonnon selviytymisstrategiako? Nyky-yhteiskunnan siloitellussa ympäristössä se tuntuu lähinnä ilkeydeltä.

Vääränlainen yleensä yrittää kiemurtaa takaisin muiden suosioon kuin mato ongenkoukussa. Lopputulos on usein yhtä surullinen. Tulet syödyksi tai tiput suomalaisittain saviliejuun. Hän yrittää muuttaa itseään. Hän saattaa puolustaa rajojaan hyvinkin voimakkaasti, jopa aggressiivisesti, kuin pukisi kolme numeroa liian suuret vaateet päälleen näyttääkseen vahvemmalta. Tai luovuttaa, käpertyy kuoreensa, eikä enää edes yritä luoda yhteyttä muihin. Silloin kuolee myös itseltään.

Yhteisöstä hylkääminen on henkistä väkivaltaa. Ulossuljetun kokemus vääränlaisuudesta, kelpaamattomudesta ja näkymättömyydestä on musertava. Neurotieteiden puolella tiedetään, että sosiaalinen kipu: yksinäisyys, osattomuus, ulkopuolisuus, näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu ja sairastuttaa sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Eikä tekijä yleensä jää kiinni. Eihän hän ole tehnyt mitään osoitettavaa väärää. Pohjimmiltaan on ainoastaan jättänyt tekemättä. Katsonut pois. Vahvistanut omaa olemassaoloaan.

Kuka on vääränlainen? Se, joka rikkoo vai menee rikki?

Yksikin ihminen riittää murtamaan yksinäisyyden. Ihan vain näkemällä toisen.