Sosiaalisesti kuollut

Viisivuotias on valinnut ylleen juhlavimman prinsessamekkonsa. Sormet tahmaavat ikkunaruudun, katse hakee pihatieltä kaveria saapumassa synttärijuhliin. Viimein saapuu se yksi. Kymmenestä kutsutusta. Äiti kuiskaa ovelta “upeaa, että tulitte”, “kaikki muut peruivat tulonsa tänään”.

Neljäkymmentä vuotta varttuneempi istuu kahvihuoneen sohvalle. Hakee kollegoiden katsetta, sanoo sanasen puheenaiheeseen. Se häviää kuin kuiskaus tuuleen. Vastauksena poispäin ristityt jalat, vaikeneminen, kenties hymähdys. Kahvikin haalenee kupissa.

Yläkoululainen on kammannut hiuksensa samoin kuin puolet luokkakavereistaan, laittanut ripsiväriä ja jalkaan “ne oikeat” converset. Kukaan ei huomaa. Ulkokehän kuilu repeää ammottavaksi yksinäisyydeksi.

Sosiaalinen kuolema tunnetaan ilmiönä sekä antropologiassa että sosiologiassa. Antiikin Kreikassa sana ostra­kismos merkitsi ruukun sirpa­leilla suori­tettua äänes­tystä, jonka perusteella kuka tahansa voitiin karkottaa Ateenasta kymmeneksi vuodeksi. Ihminen siis kuolee yhteisönsä silmissä. Muuttuu näkymättömäksi niille, joiden ryhmään kuuluisi kuulua. Kouluyhteisössä ostrakismi kukkii kauhtuneilla käytävillä ja moderneissa luokkahuoneissa. Oppilaiden välillä, aikuisten välillä jopa opettajan ja oppilaiden välillä.

Vääränlainen.

Feedissä tulee vastaan kuva, jossa kaverit kilistävät skumppalaseja hämärtyvässä illassa. Porukka, johon luulit kuuluvasi. Ryhmätyö, josta muut oppilaat keräävät kiitoksen, vaikka se yksihän sen pakersi valmiiksi. Se, jonka opettaja määräsi ryhmään viimeisenä. Päiväkodin pihalla kiirii huuto “mä en leiki sun kaa”. Samalla asialla on monta puolta.

Yhteisöstä ulossulkeminen on ihmiskunnan halkileikkaava rangaistuksen muoto, jolla on kuritettu sosiaalisia normeja tai lakeja rikkovia yksilöitä. Vangit, sairaat, mielenterveysongelmaiset, köyhät, juutalaiset… kudelma on moninainen.

Syy voi olla oikeastaan mikä tahansa. Ehkä menneisyydessä kokemus kaltoinkohtelusta tai menetys, joka on rikkonut yksilön turvallisuuden tunnetta, suru kenties. Yhtä kaikki, jonkinlainen haava, kipu sinussa, jonka muut aistivat. Mutta mikä on se syy, joka saa rikkomaan säröillä olevaa yhä uudelleen? Joku luonnon selviytymisstrategiako? Nyky-yhteiskunnan siloitellussa ympäristössä se tuntuu lähinnä ilkeydeltä.

Vääränlainen yleensä yrittää kiemurtaa takaisin muiden suosioon kuin mato ongenkoukussa. Lopputulos on usein yhtä surullinen. Tulet syödyksi tai tiput suomalaisittain saviliejuun. Hän yrittää muuttaa itseään. Hän saattaa puolustaa rajojaan hyvinkin voimakkaasti, jopa aggressiivisesti, kuin pukisi kolme numeroa liian suuret vaateet päälleen näyttääkseen vahvemmalta. Tai luovuttaa, käpertyy kuoreensa, eikä enää edes yritä luoda yhteyttä muihin. Silloin kuolee myös itseltään.

Yhteisöstä hylkääminen on henkistä väkivaltaa. Ulossuljetun kokemus vääränlaisuudesta, kelpaamattomudesta ja näkymättömyydestä on musertava. Neurotieteiden puolella tiedetään, että sosiaalinen kipu: yksinäisyys, osattomuus, ulkopuolisuus, näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu ja sairastuttaa sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Eikä tekijä yleensä jää kiinni. Eihän hän ole tehnyt mitään osoitettavaa väärää. Pohjimmiltaan on ainoastaan jättänyt tekemättä. Katsonut pois. Vahvistanut omaa olemassaoloaan.

Kuka on vääränlainen? Se, joka rikkoo vai menee rikki?

Yksikin ihminen riittää murtamaan yksinäisyyden. Ihan vain näkemällä toisen.

3 Comments Add yours

  1. Raparperi says:

    Vatsassa tuntuu umpisolmu kiristyvän, kurkussa pala kasvavan, silmät täyttyvät hetkessä kyynelistä… Mieli myllertää, suru jostain vuosikymmenten takaa puskee taas väkisin pintaan. Yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne, toivottomuus, kaipuu edes yhteen, jolle olisi se tärkeä ihminen, ystävä… Joku, joka olisi enemmän kuin muut.. Edes se yksi. Pikkuinen tyttö jossain sielun sopukoissa. Yksin. Yksinäinen. Silitän tuon tytön suloisia hiuskiehkuroita, halaan tiukemmin kuin kukaan koskaan ja lohdutan. Elämä kantaa, lempeät tuulet puhaltavat vielä joku päivä, kaikki on vielä joskus hyvin.

    Soile, olet taikuri löytämään ne oikeat sanat ja lauseet.

    Like

    1. Sosiaalisen kuoleman kokemus jää kiinni kuin varjo. Sen kohdattuaan tosiaan tarvitsee rakkautta ja myötätuntoa.

      Ja kiitos ❤️ moni näistä kysymyksistä on niin moniuloitteisia, että niitä on melkein mahdoton sanoittaa kerralla. Tuntuu hyvältä kuulla, että sanani resonoivat sinussa ❤️

      Like

  2. Raparperi says:

    Varjo. Siltä se tuntuu ja näyttää, vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta arvaappa mitä?! Kokemukset kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta, puuttumisesta ja välittämisestä ovat siirtäneet sen varjon pysyvästi selän taakse. Vain harvoin se enää yrittää luikahtaa näkyville.

    Toivoisin niin, että jokainen meistä huomaisi sen pienen ja isommankin ihmisen, kenen kulkemaa polkua tuo yksinäisyyden varjo yrittää sumentaa. Välittämisellä ja puuttumisella voisimme osaltamme auttaa siirtämään sen sivuun, selän taakse, vain viiltäväksi muistoksi menneisyydestä. Jotta sen pienen tai isommankaan kulkijan ei tarvitsisi kulkea elämäänsä yksin, yksinäisenä.

    Tänään kohtasin sen isomman kulkijan, jonka hartioita painoi yksinäisyyden varjo. En koskaan unohda sitä kiitollisuutta ja silmistä pilkahtavaa toivoa, valoa, kun autoin häntä ottamaan yhteyttä ystäväpalveluun. Kysyi hämmentyneenä, haluaako joku oikeasti vapaaehtoisesti viettää aikaa tuntemattoman aikuisen kanssa! Haluaa kyllä. Ihanaa, että sellaisia on ❤️

    Tuskin jaksan odottaa, että saan viettää taas aikaa omien pikkuisten tukilasten kanssa 😍

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s