Kahvinurkan kuppikunta hoi! Kuplasi ulkopuolella on muitakin!

Tämä lukijan kirjoitus sijaisen roolista ja sijaiseksi tulevan kohtaamisesta sai myös minut ajattelemaan omaa käytöstäni. Ystävällinen ele, kahvin tarjoaminen, kiinnostuksen osoittaminen tai edes hymy ei paljoa vaadi. Tai pitäisi vaatia. Sijaiset ovat arvokas osaajien joukko, jotka paitsi pelastavat monesta mahdottomasta tilanteesta myös pitävät sisällään todellisia helmiä, joista saattaa tulla joskus jopa sinun esimiehiäsi.

Teen jälleen opettajan sijaisuuksia.

“Se on varmaan rankkaa, kun oppilaat suhtautuu sijaisiin milloin mitenkin.”

On se sitäkin. Joskus vieras naama luokassa on iso ja vaikea juttu. Monen vuoden kokemuksen jälkeen se ei enää kuitenkaan juuri hetkauta. Nuorten kanssa päästään yleensä tekemiseen kiinni edes jollain tasolla ja saadaan tunti pidettyä. Pääsääntöisesti kaikki sujuu hyvin.

Vaikeampaa on sulattaa koulun aikuisten eli kollegojen käytöstä. Uuteen kouluun saapuessa sijaiseen saatetaan luoda silmäyksiä alta kulmain, ei tervehditä, ei tarjota apua. Pahimmassa tilanteessa koko koulurakennus ja sen käytännöt ja laitteet ovat vieraita, eikä siinä paljon takataskussa oleva yliopistotutkinto tai yli kymmenen vuoden kokemus opetusalalta auta. Minä en ole ajatustenlukija, en myöskään robotti.

Vuosien saatossa olen rohkaistunut itse kysymään, jos tarvitsen jotain. Vastaanotto saattaa kuitenkin olla kaikkea muuta kuin auttavainen. Olen saanut kysymyksiini vastaukseksi silmienpyörittelyä, tuhahtelua ja epämääräistä mutinaa. On todettu, että ei ole aikaa auttaa eikä myöskään kyetä ohjaamaan asian kanssa eteenpäin. Näissä tilanteissa tuntee olevansa hyvin yksin.

Kerran en saanut tietokonetta näkymään tykin kautta. Painoin nappulat läpi dokumenttikamerasta ja kaukosäätimestä, tutkin johdot, kysyin oppilailta. Mikään ei auttanut. Lopulta lähdin opettajainhuoneeseen pyytämään apua. Kahdelta ihmiseltä sain mulkaisun ja olkien kohauttelua. Lopulta löysin kolmannen, joka ei ollut varma osaako auttaa, mutta tuli kuitenkin. Saimme kuvan näkyviin, kiitin. Hänellä meni tähän aikaa noin kaksi minuuttia, mutta samalla hän pelasti minun oppituntini.

Kun työskentelee samassa koulussa pitkään, saattaa sen toimintakulttuurille sokeutua. Paikalta löytyy todennäköisesti ainakin muutama työkaveri, joiden seuraan voi lyöttäytyä, kaapissa on oma kahvikuppi, eivätkä käytännöt aiheuta päänvaivaa. Uudelle sijaiselle tilanne voi puolestaan olla kestämätön. Opettajainhuoneessa ei uskalla istua mihinkään, sillä hyvin usein joku tulee kertomaan, että istun ”jonkun muun paikalla”. Laukkua ei uskalla laskea alas, koska kohta se on jonkun tiellä. Niinpä otan mukaani eväät, jotka voin syödä luokassa. Enpä ole kenenkään tiellä eikä tarvitse pahoittaa omaa mieltään.

Jos ja kun sijaisille on tarvetta, luulisi olevan kaikkien etu, että sijaisia kohdeltaisiin inhimillisesti. En kaipaa punaista mattoa tai suitsutusta, mutta kollegan auttaminen tarvittaessa olisi iso etu. Sijaiskansio on hyvä alku, mutta joskus paperinivaskasta ei löydy vastausta kysymykseen ja silloin tarvitaan toista ihmistä. Itse olen tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa, että minun ei ole aivan pakko tehdä sijaisuuksia kouluissa, joissa minua katsotaan vinoon. Vien ammattitaitoni mieluummin paikkaan, jossa voin keskittyä työni tekemiseen enkä kollegojen vinoilun sietämiseen.