Sibelius- monumentin säröilevä urkupillistö kohoaa kohti taivaita. Luen surullisena uutisvirrasta Kuopiossa tapahtuneesta koulusurmasta. Sama olisi voinut tapahtua meillä. Tai tuossa naapurikoulussa.

On vaikeaa sanoittaa ääneen totuutta, jonka olen tuntenut työssäni useamman vuoden. Se on kasvanut kuin viima, joka on muovautunut ajassa lapsen syntymästä täysi-ikäisyyteen. Viattomuuden aika on paennut kauemmas. Lapsuus on lyhentynyt. Nuoruus on mustunut.

Eikä kukaan kuule. Ei vaikka kuinka huudamme apua nuorille. Saamme toki lukea Espoon hyvästä kokeilusta, jossa masentuneen nuoren kanssa kohdataan kuuden interventiokerran ajan. Se on hienoa, mutta ei oikeastaan mitään uutta. Ja tuntuu lähinnä laastarilta murtuman päällä.

Nuorten psykiatrisen hoidon tarve on kasvanut räjähdysmäisesti. Väitetään, että nuoret hakeutuvat helpommin hoitoon ja terveydenhuollosta lähetetään jatkohoitoon liian heppoisin perustein. Kokemukseni mukaan pahoinvointi on syventynyt. Se on huomattavasti moniulotteisempaa. Oppilaitokseni lähetteet eivät palaudu nuorisopsykiatriasta liian keveinä takaisin. Totuus on se, että nuorisopsykiatria joutuu vastaamaan huutoon näin, koska heilläkään ei ole riittävästi resursseja. Kun 2000- luvun alussa oppilaistani oireili vakavammin koko koulun mittakaavassa noin 10, tänä päivänä tuo luku on moninkertaistunut. Samassa oppilaitoksessa tiiviimmän tuen tarpeessa on tällä hetkellä 70- 100 nuorta. Heistä 1-5 tarvitsisi sairaalakoulupaikan voidakseen opiskella itselleen ja mulle turvallisessa ympäristössä. Useampi kymmenen kaipaisi tiiviimpää nuorisopsykiatrista tukea.

Lyhytterapia on oiva menetelmä ja tuki työhön, mutta se ei oikeastaan muuta mitään. Teen tuota täysin samaa työtä kouluni kuraattorin kanssa. Vain ilman menetelmänimekettä. Valitettavasti työsarka on loppumaton. Perustyön on joutunut priorisoimaan jo kauan sitten unholaan. Kaukana ovat ne päivät, kun terveydenhoitaja pääsi syventyneesti keskustelemaan ravinnosta tai liikunnasta. Tänään arvon, onko kotiolojen selvittäminen kiireellisempi asia kuin kasvun seuranta. Se on.

Lastensuojelun työntekijät ja poliisi tuntevat minut jo nimeltä ja moikkaavat kadulla. Pappiin on syytä pitää hyvät välit. Nuorten ongelmat ovat monimutkaistuneet. Masennus, ahdistus, itsetuhoiset ajatukset, lastensuojelun tarve kotona, kiusaaminen, univaikeudet, syömishäiriöt, väkivaltaan liittyvät kokemukset, seksuaalinen häirintä, pakko-oireet, koulusurmasuunnitelmat, riittämättömyys, pelkotilat, psykoosi, aggressio, päihteet… listaa voisi jatkaa ja jatkaa.

Tuntuu hirvittävän itsekkäältä ajatella mielessään jo päivän kolmannen oppilaan kohdalla, etten minä enää pysty tähän. En kykene vastaanottamaan tänään enää lisää pahaa oloa. Kuinka surullisen maailman keskellä työskentelen jos viiltelystä itkuisin silmin kertovan nuoren sanoma saa minut huoahtamaan mielessäni kuin helpottuneena, että kyse on sentään “vaan viiltelystä”. Hengitän. Hengitän. Ja kuuntelen. Ja autan parhaani mukaan.

Hirvittävämpää on tietää, että Kuopion kaltainen tapahtuma on vain ajan kysymys. Kuka kantaisi vastuuta ja välittäisi sukupolvesta, jonka pitäisi pian kantaa harteillaan meidän ikääntynyttä yhteiskuntaamme?

Tarve on massiiviseen tukeen korjaavan työn puolella, että saisimme tämän valtamerialuksen pysähtymään ja ennaltaehkäisevän työn selvään mitoitusten uudelleenarvioitiin, jotta tuki saadaan kohdennettua oireilun varhaisvaiheisiin. Peruskivi muurataan jo vauvaperheen varhaisen vuorovaikutuksen ensi metreillä.

Sillä.

Jokainen nuori on ihana tullessaan kuulluksi itsenään. Omalla äänellään ja omassa tarinassaan. Ja kun he löytävät jonkun, jolle kertoa, he tarttuvat kohtaamiseen kuin kärpäspaperiin. Kohtaaminen on kansalaisvelvollisuus, ei ammattisalaisuus.