Yksin sinä olet ihminen. Yksin.

“Ei tää oo varmaan mitään, kun musta tuntuu, että kavereillakin on vaikeampaa…”

Voi, mitä tarinoita tuon aloituksen jälkeen olen kuullut! Enkä ainuttakaan, jossa nuoren huoli itsestään ja omasta voinnistaan olisi ollut turha. Päinvastoin. Avun pyytäminen on vienyt aikaa. Kepeitä kolkutteluja eri toimijoiden oville. Varovaisia tunnusteluja. Vetäytymisiä.

Häpeä, ettei pärjännyt yksin tai onnistunut siinä, missä luulee kaikkien muiden onnistuvan, on kokemus, joka saa lukitsemaan itsensä ulos tuntemisen vuoristoradasta. Ja tuon vuoristoradan mutkissa, meidän jokaisen tulisi saada eläytyä, kunkin tyylillään.

Kouluterveyskyselyn tulokset valmistuivat viime viikolla. Nuorten terveystottumukset ovat ilahduttavasti parantuneet monissa asioissa, mutta taustalle on vuosien aikana hiipinyt riittämättömyyden, kelpaamattomuuden ja yksin sinnittelyn kulttuuri. Lukiolaisten 1.- ja 2. vuosikurssin opiskelijoista joka kolmas kokee opinnoissaan uupumisasteista väsymystä ja riittämättömyyden tunteita saman ikäisistä tytöistä 32 prosenttia. Tämä on hyvinvoivien nuorten arkea. 16-kesää eläneet sanoittavat työuupumuksen oireita.

Lausahdus: ”Ainahan nuoret ovat olleet vähän ahdistuneita” ei mielestäni ole tässä mittakaavassa enää relevantti. Silti keskustelemme edelleen osan opettajien kanssa kohtuullisesta joustosta nuoren kurssisuoritusten suhteen, onko vaatimus neljästä esseestä ehdoton, vai riittäisikö kaksi, kun vaakakupissa painaa nuoren opiskelukyky viimeisten säikeidensä varassa. Usein vastaus on ei. Tasapuolisuus voisi joissain tilanteissa olla tasapäistämistä. Myötätuntoa ja tilannetajua. Olenpa kuullut aineryhmien sisäisistä päätöksistä, joissa opettajat ovat yhdessä sopineet, ettei nuorille anneta kotitehtäviä, jotta heidän voimavarojaan ja opiskelukykyään voidaan vaalia. Hatunnosto heille harkintakyvystä! Puristamalla ei aina tule se silein pyykki.

Ja sitten. Jossain varjoissa, syvän näennäisen hyvinvoinnin kuilun takana ovat ne nuoret, jotka eivät mahdu minnekään. Isojen ympäröivien huolien keskellä kasvaneet. Nuoret, joille ei ole aikaa, joita kukaan ei näe itsenään. Nuoret, jotka rakentavat ympärilleen kuplan, jossa selviytyä; uutteruuden, suorittamisen, päihteiden, pelaamisen… koska muuten ei ole rakastettava tai kelpaava itsenään. Ei kotona. Ei opettajan silmissä. Ei kavereiden edessä. Ei itselleen.

Kuka heidän puolestaan huutaisi, jos emme me?

One Comment Add yours

  1. Birgitta Karanen says:

    Niinpä, kuka huutaisi heidän puolestaan ellemme me ❤

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s