Mykkä kala

Kokoukset. Olisiko työelämä kevyempää ilman?

Viimeinen mäki ennen kokouspaikkaa. Nilkoissa painaa lyijypuntit. Vetkuttelin lähtöä ja olen taas viime tipassa. Salin takaosassa on ruuhkaa, mutta sinne olisi päästävä. Kiltit tytöt ovat ajoissa.

Kollegat näyttävät väsyneiltä. Kahvi tekisi poikaa. Asialista on mustavalkoinen ja karu.

Kuulemme tiedotusasioita. Niistä olisi oikeastaan voinut lukea sähköpostin. Yritän istua ryhdikkäämmin. Tulee mieleen kirkon penkki. Tekisi mieli venkoilla. Tai maata lattialla, kuten muuan oppilaat menneellä viikolla. Vaan en makaa, tahdosta huolimatta. Työpaikkahan siinä kyseenalaistuisi.

Tänään yritän ottaa rauhallisesti. En provosoidu. Ihan vaan hengittelen tässä. Aikuinen nainen. Tasapainoinenkin. Aika moni muukin vaikuttaa omiin ajatuksiinsa paenneilta.

Käsittelyssä on tärkeitä työolosuhteisiin liittyviä aiheita. Esimiehet yrittävät kahlata kantavalla äänellä läpi ohjeita, jotka heittävät viimeiset kapulat työaikojen joustavuuden rattaisiin. Pomoporras on vaivaantunut. Koko sali on vaivaantunut. Reippaimmat argumentoivat aiheeseen kuin aiheeseen. Kuulen rakentaviakin ehdotuksia. Kuulen aidon huolen nuorten hoidon riittämättömyydestä. Mitä minä voisin tehdä, voisinko? Salissa vilkuillaan syrjäkarein sivuille. Olen hiljaa kuin mykkä kala, vaikka mieleni tekisi sanoa jotain. En halua olla se työntekijä, joka aina kyseenalaistaa. Nuorempi kollega laittaa whatsupin. On huolissaan työpaikastaan. Sijaisena ei arvaa sanoa mielipidettään. Naputan hänelle sydämen ja kerron, että hän on niin hyvä, että taatusti työt jatkuvat. Niin minä toivon.

Työpaikkojen kirous. Vaikenemisen muuri. Rotko henkilöstön ja esimiesten välillä. Ensin pitäisi kiivetä oman sisäisen esteensä yli ja rakentaa sen jälkeen vielä silta tuon liukkaan rotkon yli. Siinä savotassa moni hyytyy ja se, joka harkitsee, tarvitsee ainakin laadukkaan suojapuvun myrskyn silmästä selvitäkseen. Tuo taival on melkoinen pioneerien matka, yksinäinen sellainen.

On helppoa jumittaa näissä asetelmissa. Ilman siltaa ei kuitenkaan synny muutosta. Työkaverit ovat hyviä tyyppejä ja esimiehet ovat hyviä tyyppejä. Mikä siis ongelmana? Väärät rooliodotukset ehkä? Power pointin, sen sinivalkoisen, katselemisen sijaan voisin ampua kollegaa vaikka hernepyssyllä (värikuulasotaan ei kuitenkaan varannot riitä) ja siinä sodan tiimellyksessä puhua maailmasta. Siitä, mikä on meidän asiakkaillemme, oppilaille ja opiskelijoille tärkeää tässä palveluketjujen viidakossa. Kaiken tämän paperin, ohjeiden ja määräysten suon takana lymyää tunteita. Oikeita ihmisiä. Uskokaa pois. Negatiiviset odotukset siitä, että kaikki menee pieleen, ne lyijypainot nilkoissa upottavat kovissakin liemissä keitellyn asiantuntijan suohon.

Täytynee lenkkeillä lisää, että seuraavan kerran jalka ja rohkeus nousisi kattoon (tai edes polven yli). Ja ehkä venytelläkin toisinaan. Can can!

 

11 Comments Add yours

  1. Birgitta Karanen says:

    jälleen asian ytimessä. Iloa arjen can caniin 💗

    Liked by 1 person

    1. Treenataan niin, että jytisee, eikö!

      Like

  2. Pikku Myy says:

    Ikä tuo päänsärkyistä uskallusta ja ihmetystä, ollakko vai eikö olla? Ja miksi enää ja yhä loppumetreillä?
    Kun on hiljaa, ei tule ainakaan itseään häpäisseeksi eikä saa lisää kolotusta kehoon. Minäkin olin jo päättänyt pysyä vaiti!
    Sama huoli, sama tahto ja toivo. Meillä kaikilla, luulen.
    Syyttelemättä kyseenalaistan kuitenkin nykykäytännön.
    Kiitos tsempistä❤

    Liked by 1 person

    1. Jonkun pitää uskaltaa avata keskustelu! Hienoa, että sinä toimit niin 👍

      Jäin pohtimaan tuon mykkyyden kehityskaarta. Olenko väärässä, vai keskusteltiinko ennen enemmän? Ja jos, niin minne se on kadonnut? Miksi?

      Onko tilalle tullut pelko? Onko se jopa työpaikan menettämisen pelkoa? Luulen, että erityisesti tuoreemmilla kollegoilla tästä voi olla kyse. Pidemmän pestin tyypeillä kyse voi olla turhautumista.

      Toisaalta hiljaisuudella voi myös tulla yhteisössään teilatuksi. Hiljaisuus on valtava ase.

      Like

      1. Vastarannan kiiski says:

        Minua ainakin hieman hiljaisuus häiritsee, jos olen yksin asiani kanssa, asiaani puolustamassa. Siis, jos koen että tarvitsee puolustaa mielipidettään. SäEikä se asiaa auta, jos asiasta puhutaan vasta kokouksen jälkeen pihalla. Ymmärrän toki, että pelkoa on. Varmasti aiheestakin. Ehkä.

        Like

      2. Hiljaisuus saa toisen taatusti vaikenemaan. Sellaisen jälkeen tulee olo, että on vääränlainen ja olisi parempi olla hiljaa vaan. Kuin vauvalla, joka hakee hoivaajansa katsekontaktia turhaan. Sama tunne. Eri näyttämö.

        Like

  3. Raparperi says:

    Päätä särkee, hengitys ei kulje, harteilla tuhat kiloa hämmennystä, huolta, epätoivoa ja suuria kysymysmerkkejä. Olipa kokous! Tuntuu, kuin olisin kadottanut sen punaisen langan, jonka varassa olen joka aamu jaksanut sorville vääntäytyä. Toivottavasti se aamulla taas löytyy, muuten nämä lähtökuopat tossujen alla vain syvenevät ja tukevoituvat…

    Liked by 1 person

    1. Todella. Kaipaisin kokoustilanteisiin enemmän jaettua iloa. Yhteistä draivia onnistumisista. Ehkä joskus yhteisen sanotun kiitoksen tehdystä työstä. Ehkä voisimme itse sanoittaa hyvää enemmän?

      Like

  4. Vastarannan kiiski says:

    Mä tunnistan itseni hankalana kokoustajana. Avaan aina suuni, enkä sano vain niitä positiivisia asioita! Joka kokousta ennen päätän olla tuo mykkä kala, mutta en osaa. Vaikka poislähtiessä olen aina turhautunut. Mikään ei johtanut taas mihinkään😏Varsinaisen työpaikkani, kummankin niistä, kokoukset johtavat yleensä aina johonkin. Siellä on aidosti keskustelua asioista. Kouluillani siis💗jotakin siellä on ymmärretty toisin. Tai on ylipäänsä ymmärretty.
    Kaikki saavat sanoa sanottavansa ja jokaista oikeasti kuullaan. Mietitään ratkaisuja ja niitä kokeillaan. Joskus asioiden kypsyttely ja läpimeno vie sielläkin aikaa, mutta parempaan pyritään. Asioita mietitään aidosti nuoren hyvinvoinnin näkökulmasta, myös yhteisön hyvinvoinnin näkökulmasta. Työntekijöiden ammattitaitoon luotetaan. Tätä ei valitettavasti aina koe omassa työyhteisössä. Siis siinä virallisesti omassa😕

    Liked by 1 person

  5. Vastarannan kiiski says:

    Mä tunnistan itseni hankalana kokoustajana. Avaan aina suuni, enkä sano vain niitä positiivisia asioita! Joka kokousta ennen päätän olla tuo mykkä kala, mutta en osaa. Vaikka poislähtiessä olen aina turhautunut. Mikään ei johtanut taas mihinkään😏Varsinaisen työpaikkani, kummankin niistä, kokoukset johtavat yleensä aina johonkin. Siellä on aidosti keskustelua asioista. Kouluillani siis💗jotakin siellä on ymmärretty toisin. Tai on ylipäänsä ymmärretty.
    Kaikki saavat sanoa sanottavansa ja jokaista oikeasti kuullaan. Mietitään ratkaisuja ja niitä kokeillaan. Joskus asioiden kypsyttely ja läpimeno vie sielläkin aikaa, mutta parempaan pyritään. Asioita mietitään aidosti nuoren hyvinvoinnin näkökulmasta, myös yhteisön hyvinvoinnin näkökulmasta. Työntekijöiden ammattitaitoon luotetaan. Tätä ei valitettavasti aina koe omassa työyhteisössä. Siis siinä virallisesti omassa😕

    Liked by 1 person

    1. Hienoa kuulla, että onnistunutta kokouskulttuuriakin löytyy! Nostat esille tasa-arvon, rohkeuden kokeilla, luvan mokata, kuuntelemisen taidon, luottamuksen ja kunnioituksen sekä asiakaslähtöisyyden ❤️ Syyn siihen, miksi me töissä ollaan.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s